Puupääpuhe

puupaahattu2Tiitu Takalon puhe Puupäähattu-palkinnon jakotilaisuudessa 17.1.2017 Kansalliskirjastossa

Olen aina halunnut vain piirrellä. Taidekoulussa minulle sanottiin, että pitää verkostoitua. Minulle on sanottu, etten ole ammatillisesti olemassa jos en ole Facebookissa. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Olemassa. Ja haluaisin vain piirrellä.

Lapsena pysyin hiljaa ja paikallani, jos sain kynän ja paperia. Koulussa piirtelin kaikki tunnit. Matematiikasta ja englannista en pitänyt, koska niillä tunneilla ei voinut piirtää. Muistan hyvin sen tunteen kun maantiedon tunnilla jäi joku piirustus kesken. Odotin innolla historian tuntia, että pääsisin jatkamaan piirrosta. Aina kun tuli joku moniste, tarkistin heti onko se kaksi- vai yksipuolinen. Tarvitsin nimittäin monisteiden tyhjiä kääntöpuolia piirustuspaperiksi.

Haluaisin kiittää vanhempiani, jotka eivät kuitenkaan ole täällä, vaan todennäköisesti Tampereella, Hervannassa, siitä, että he ovat tukeneet minua aina opiskeluissani, ammatissani ja urallani. En ole koskaan kotoa saanut sellaista viestiä, että pitäisi olla joku aikuisten ammatti.

Toinen asia, josta haluan kiittää vanhempiani on se, etteivät he koskaan kasvattaneet minua ja siskoani tytöiksi. Meille ei sukupuolemme perusteella asetettu vaatimuksia tai odotuksia käytöksestä, ulkonäöstä tai siisteydestä. Meille ei koskaan sanottu, että ”olepas nyt kiltti tyttö”. Meille ei sanottu, että tytöt eivät käyttäydy noin, eivät ole noin kuraisia tai eivät leiki intiaania.

Sitä suurempi olikin sitten törmäys jo mainitun koulujärjestelmän kanssa, jossa lapset ensisijaisesti jaetaan kahteen ryhmään, tyttöihin ja poikiin. Näille ryhmille on eri odotuksia, jopa eri tehtäviä.

Ekaluokkalainen Tiitu sitten passitettiinkin kasvatusneuvolaan testeihin. Ei se niin kauheaa ollut. Siellä oli paljon piirustustehtäviä ja sehän on aina mukavaa. Muistan, että minua pyydettiin piirtämään poika. Ehkä he halusivat tietää, ymmärränkö eron eri sukupuolten välillä. En ehkä ymmärtänyt. Tai ehkä jo silloin tiesin, että yksilöiden välillä on enemmän eroja kuin sukupuolien. Kysyinkin, että kuka poika minun pitäisi piirtää. Piirsin sitten Vilin, joka oli ystäväni. Minulta kysyttiin että: ”Miksi tuolla pojalla on niin pitkät hiukset?”. Ilmeiseti oli huono juttu, jos pojalla oli pitkä tukka. Ne teistä, jotka muistavat 80-luvun, muistatte ehkä kampauksen, jossa pojilla oli sivuilta ja päältä lyhyet hiukset, mutta takaa pitkät. Vilillä oli tällainen pitkä niskatukka, jonka olin piirtänyt kuvaan hienosti näkymään korvien takaa ja laskeutumaan hartioille. Mikä minä olin 6-vuotiaana vastaamaan miksi tuollainen kampaus oli muotia tai miksi Vilillä oli sellainen.

Nyt tämän palkinnon myötä olen pohtinut uraani ja tajunnut, että yhä käsittelen ihan samoja asioita, joihin törmäsin 6-vuotiaana. Siis sitä, mikä on hyväksyttävää naiseutta ja mieheyttä. Miten naisen ja miehen tulee käyttäytyä, miltä näyttää, miten elää. Ja mitä tapahtuu jos näin ei tee. Olen halunnut näyttää, että on vaihtoehtoja. Ei edes tarvitse valita kahden sukupuolen väliltä, vaan voi keksiä oman tapansa elää elämäänsä juuri niin kuin itse haluaa. Se on sallittua. Joskus jopa välttämätöntä, jos haluaa elää onnellisena.

Eikä tämä ole minulle mitään vaihtoehtoisen elämäntavan hehkutusta. Se on ainoa vaihtoehto. En ole ikinä itse sopinut mihinkään muottiin ja olenkin halunnut luoda maailmoja ja hahmoja, jotka eivät myöskään sovi muotteihin.

Minä koen tarvetta kertoa Joutomaantien kommuunin asukkaista, hullusta Annikin ryhmärakennuttamishankkeesta, dyykkaamisesta ja liftausreissuista jäämerelle. Haluan kertoa Loimusta ja Kuikasta, jotka eivät piittaa kaksinapaisesta sukupuolijärjestelmästä, Juliasta, joka rakastuu toiseen nyrkkeilevään tyttöön ja Tuulista, yli 30-vuotiaasta anarkistista, joka on sitä mieltä, että maailma olisi parempi paikka ilman lukkoja.

Ja aion jatkaa kunnes maailma muuttuu. Ettei tarjolla olisi vain aikuisten ammatti, heterous ja kaksi sukupuolta.

Minä en nimittäin aio muuttua. Sellaista muottia ei olekaan, johon minä yrittäisin itseäni ängetä. Koska minä olen hyvä tällaisena. Ja te olette hyviä juuri tuollaisina. Se on se viesti, jota olen yrittänyt sarjakuvillani välittää.

Memento mori osa 4

Tapanani on tehdä usein paljon taustatyötä sarjakuviani varten. Nytkin aloitin selvittämällä millainen on CT-kuvauslaite eli tietokonetomografiakone. Pyysin myös ystävältäni, joka on sairaanhoitaja, apua ja neuvoja. Sitten hoksasin, että sarjakuvia voi myös tehdä aivan toisella tavalla. Voin kertoa miltä tuntui olla potilaana. Ja jos minulla ei ole mitään käsitystä ja muistikuvaa millaisessa laitteessa olen ollut, miksi minun pitäisi kuvata se laite? Pyrin siis nyt kuvaamaan sen mitä muistan. Ja ihmisen muisti… sillä ei loppujen lopuksi ole paljoa tekemistä todellisuuden kanssa. Minulla ei myöskään ole käsitystä minkä näköisiä ihmisiä kohtasin ensiavussa, joten olen joutunut keksimään ulkoisia piirteitä sairaanhoidon ammattilaisille.

Sarjakuvan aiemmat osat löytyvät näistä linkeistä:

Memento mori osa 1

Memento mori osa 2

Memento mori osa 3

mementomori18 mementomori19 mementomori20 mementomori21 mementomori22Jatkuu kahden viikon päästä eli 16.1.

logo-pieni

 

Memento mori osa 2

Tässä Memento morin toinen osa. Kyseessä on jatkokertomus. Jos edellinen osa jäi lukematta, se löytyy napsauttamalla tästä.

Nyt onkin hyvä päivä tehdä tämä päivitys, sillä sarjakuvan tapahtumista tuli viime yönä kuluneeksi tasan vuosi.

mementomori7mementomori8mementomori9mementomori10mementomori11mementomori12

Memento mori osa 1

Tämä on kertomus ruutujen takaa, siitä mitä minulle tapahtui noin vuosi sitten. Julkaisen tätä blogissa koska juuri nyt tuntuisi mahdottomalta saada aikaiseksi jotain pitkää tarinaa paperille painettavaksi. Vakaa tavoitteeni on silti saada koko tarina ulos päästäni ja käsistäni, sillä nyt se tukkii manuaalista tulostusjonoani, odottaessaan pääsyä ulos, tähän maailmaan. Tarkoitus olisi julkaista uusia sivuja vähintään kahden viikon välein, ehkä useamminkin jos intoa, voimia ja aikaa vaan riittää.
Suunnitelmissani oli tehdä nopeaa, kevyttä ja luonnosmaista sarjakuvaa. En osannut. Tällainen tuli. Tästä alkaa siis Memento mori.mementomori1mementomori2 mementomori3 mementomori4 mementomori5 mementomori6Jatkuu…

Tärkein työkalu

Tai ainakin yksi tärkeimmistä. Rätti. Mielellään kulunutta puuvillaa. Vanha, satoja kertoja pyykätty paita toimii parhaiten, sillä siitä ei enää irtoa nukkaa. Rättiin pyyhitään  musteterä, ettei väri kuivu työvälineeseen tai kuivataan sivellintä, kun tarvitaan kuivempaa jälkeä. Toisinaan maalaan pinnan vesiväreillä ja sitten kerään väriä jostain kohdasta pois melko kuivalla siveltimellä. Vasemmassa kädessä on silloin rätti, johon sivellin pyyhitään. Rätillä ei koskaan kosketa paperiin. Toisinaan sillä saatetaan pyyhkiä pöytää kun mustetta läikkyy. Harvoin kuitenkaan pöytää ehtii työntouhujen keskellä surra, niin kuin kuvista näkyyimg_0247 img_0248img_0246

Kaapo täytti vuosia

 

kapsu1Koirani Kaapo täytti viime lauantaina 13 vuotta. Se on paljon se. Nämä kuvat piirsin työpäivän alkulämmittelynä tussatessani Ottopoikia ja työläistyttöjä talvella 2010-11 mallinani uskollinen seuralaiseni työhuoneellani.

kapsu2kapsu3kapsu4Kaapo tykkää nukkua kaikenlaisissa vaatemytyissä. Tässä yllä kuvattuna toppahousuissani. Ilmeisesti oli kylmä päivä.

kapsu5kapsu7kapsu6Ilmeisesti vuodenvaihde ei ole ollut tuolloin kovin railakas, sillä näyttää siltä, että olen viettänyt sitä koiran kanssa työhuoneella.

kapsu8Yritäpä itse nukkua joskus niin, että ranteesi lepää somasti nenäsi ja kantapääsi päällä.

kapsu9kapsu10kapsu11kapsu12kapsu13Kaapo tuli elämääni keväällä 2004. Samana syksynä ilmestyi ensimmäinen sarjakuva-albumini Tyhmä tyttö, josta löytyy tällainen sarjis. (Valokuvattuna kirjasta, koska mulla ei ole mitään digitaalisia tiedostoja tästä albumista.)

img_1892 img_1893 img_1894Elina on koiran toinen omistaja ja meillä on koiran yhteishuoltajuus. Kaapo on puolet ajasta meidän luonamme ja puolet ajastaan Elinalla.

Pari vuotta tämän jälkeen piirsin Aseman julkaisemaan Aleksis Kiven päivä -antologiaan elämästäni 10.10.2005. Kuten tekivät myös muut hankkeesseen osallistuneet piirtäjät. Minun päivääni kuului tietysti myös Kaapo.

sivu1Ja tietysti vuonna 2008 ilmestyneen Jää-albumin takakannesta Kaapo löytyy myös.

img_1895Kuten myös ruotsalaisen  Allt för Konsten -antologian kannesta vuonna 2009.

mikko2Vuonna 2012 Kaapo tuli pelastaneeksi koulun roskakatokseen sammuneen ihmisen. Siitä kerron Pakkasyö-luvussa  Minä, Mikko ja Annikki -sarjakuvassa. Tämä tarina on tosi.

kaapo2Kaapo on hyvin huomionhakuinen ja yrittää saada kaiken huomioni tuhmuuksillaan. Esimerkiksi tässä on kummasti päässyt kaatumaan työhuoneeni paperikori ja vandaali on jäänyt odottelemaan rikospaikalle, että joku huomaisi urotyön. Pikkasen on pitänyt levitelläkin silppua kun muuten ei toruja tunnu heruvan. Toisinaan Kaapo taas ottaa jotain mitä ei saisi, esimerkiksi villasukan ja tulee sen kanssa näkyvästi esiintymään työhuoneeni ovelle, että varmasti huomaisin sen. Jos en kiinnitä voroon huomiota, alkaa se heitellä sukkaa suurieleisesti. Tätä esiintymistä tapahtuu siis vain sellaisten esineiden kanssa, joita ei saisi ottaa.

kaapo1Kaikesta huolimatta on Kaapo ihan mukava otus ja ollut elämässäni niin kauan, että tulee olemaan vaikeaa, kun siitä joskus aika jättää. Mutta nyt vielä siis juhlitaan 13-vuotissynttäreitä! Onnea Kaapo!

sivu2

 

Kirjoittamisesta

img_1864

Toisinaan sarjakuvakurssia pitäessäni törmään oppilaisiin, joilla ei millään meinaa syntyä ideoita sarjakuviin. Tai oikeastaan heitä on kursseilla aika usein. Lähes jokainen sarjakuvan tekemistä aloitteleva on piirtäjä. He kyllä piirtävät mielellään ja kaiken aikaa, mutta eivät harjoittele kirjoittamista lainkaan. Ehkä he eivät ole tulleet ajatelleesi, että sarjakuva pitää myös kirjoittaa. Mielellään jopa ennen piirtämisen aloittamista.

Itse olin ihan samanlainen. Sitten tajusin, että kirjoittamista voi myös harjoitella. Oli vuosi 2003. Valitsin kirjoitusvihoksi halvan mustan vahakantisen A5-kokoisen ruutuvihon, johon kirjoitin lyijykynällä. Tietokonetta en tuolloin omistanutkaan ja itselleni tuo käsin kirjoittaminen on paljon luonnollisempi tapa ilmaista itseäni kuin näppäinten näpyttely. On aivan eri asia piirtää A-kirjain kuin painaa nappia, jossa on kuva A:sta.

Päätin, ettei kirjoittamiselle saa laittaa mitään rajaa. Kirjoitan ihan mitä huvittaa. Usein tekstit käsittelevät tunteita ja työnteon vaikeutta. Toisinaan vain kuvailen, mitä näen ympärilläni. Ainoa rajoitus vihossani oli, ettei sinne saanut piirtää. Nykyään en ole niin tarkka tästä kiellosta, mutta mieluummin kyllä piirrän paperille, jossa ei ole ruutuja tai raitoja.

Huomasin, että sarjakuvakäsikirjoitusten tekeminen helpottui kun kirjoittamiseen syntyi rutiini. Vihkoihin kertyi myös käsikirjoituksia ja ideoita kuin huomaamatta. Bussissa kotoa työhuoneelle matkatessani kirjoitin pätkiä esimerkiksi Kehä-sarjakuvaan. Kahviloissa olen kirjoittanut monen lyhyemmän sarjakuvan kässärit. Nykyään pyrin kirjoittamaan jotain päivittäin. Yhä käsin. Vihkoja on jo kertynyt aika läjä.

img_1860