Täällä blogissa on ollut aika hiljaista. Pahoittelut. Vuosi on mennyt matkustellessa ja vitkutellessa. Minulla on usein todella vaikea aloittaa mitään uutta hommaa, ennen kuin on ihan pakko. Vitkutteluhan ei siis johdu laiskuudesta tai kyvyttömyydestä tehdä tai noudattaa aikatauluja vaan paineista, jotka johtuvat työstä, jota yritän olla aloittamassa hetkenä minä hyvänsä, kunhan vain saisin aikaiseksi. 
Vitkutellessani olen lohduttautunut katsomalla vitkuttelua käsitteleviä, erilaisten psykologien ja valmentajien Youtube-videoita. (Muistakaa tätä lukiessanne olla lähdekriittisiä!) Niistä olen oppinut seuraavaa. Vitkuttelun eli prokrastinaation, eli ryhtymisrajoittuneisuuden laukaisee itse asiassa ihan looginen aivojen toiminta. Työn paine ja stressi aktivoi aivojen pelkokeskuksen, joka taas lamauttaa ihan loogisesti etuaivolohkon toimintaa, jolla suoritetaan tarkkaavaisuutta vaativia hommia ja pitkäkestoista suunnittelua. Jos pitää taistella tai paeta ei kannata uppoutua piirtämiseen, aivoni minulle kertovat. Vitkuttelija siis pakenee tai pakoilee tätä stressiä aiheuttavaa ja pelkokeskusta aktivoivaa työtehtävää.
Vitkuttelu myös laskee mielialaoja koska vitkuttelija velloo itsesyytöksissä ja häpeässä tekemättömien töiden takia. Vitkuttelu on yleisempää ihmisillä, jolla on haasteita itsetuntonsa kanssa sekä niillä, jotka ovat hyvin tunteellisia. Itse taidan kuulua jälkimmäisiin.
Yleensä käytän tämän kiusallisen vitkuttelupulman ratkaisemiseen työsuunnitelman tekemistä. Siis listaan mitä, kuinka paljon ja kuinka työlästä hommaa yritän aloittaa ja sitten lasken paljonko päiviä, viikkoja tai kuukausia (riippuen työn suuruudesta) on sen valmistumisen määräaikaan jäljellä. On yleensä aika herättävää tajuta, että nyt onkin se hetki, että on ihan pakko aloittaa tai käy huonosti. Voi olla että työsuunnitelmaan, eikä itse työhön, keskittyminen herättää sen aivojen osan, jolla pystytään pohtimaan myös tulevaisuutta ja hiljentää sitä, joka käskee pakoilla hommia.
Auttaa myös kun jaan työtehtävän pienempiin osin ja keskityn vain yhteen osaan kerrallaan. Työ ei silloin tunnu niin massiiviselta, eikä ilmeisesti tällöin aktivoi pelkokeskusta. En voi ajatella: ”Teenpä tässä sarjakuva-albumin”, koska se on aivan hallitsematon valtava urakka, vaan kirjoitan vain käsikirjoituksen, teen taustatyötä, teen ainoastaan ruutujakoa ja sivusommitelmia, vain luonnostelen, tekstaan, sitten ainoastaan tussaan, jonka jälkeen vain väritän. Keskityn yhteen työvaiheeseen kerrallaan. Itse asiassa jaan homman vielä pienempiin osiin, sivuihin. Koska itselleni ei sovi se, että luonnostelisin koko teoksen kerralla, koska kyllästyn nopeasti hommaan, teen nuo työvaiheet yleensä noin viiteen sivuun kerrallaan. Eli minulle helposti käsiteltävän kokoinen työvaihe on esimerkiksi viiden sivun luonnostelu tai viiden sivun värittäminen. Sille voi laittaa jonkun melko realistisen aikatavoitteenkin. Käsikirjoituksen ja ruutujakojen tulee olla jossakin määrin valmiina kuitenkin. Onneksi nekin saa usein jaettua pienempiin osiin, lukuihin.
Toisinaan kaikesta tästä huolimatta en pysty aloittamaan. Silloin käytän 20 minuutin kikkaa. Sanon itselleni: ”Nyt teet vain 20 minuuttia tätä juttua. Se riittää! Pystyt siihen kyllä!” Laitan kellon soittamaan kahdenkymmenen minuutin päästä. Yleensä 20 minuuttia riittä ja olen imeytynyt työni mielenkiintoiseen maailmaan. Siis inspiroitunut.
Erikoista ja hyvin ristiriitaista kaikki tämä onkin juuri siksi, että työssäni ei ole mitään vikaa. Se on mielenkiintoista, innostavaa, palkitsevaa, tärkeää ja mukavasti haastavaa ja nautin sen tekemisestä. Joskus jopa rakastan sitä. Voin sanoa olevani unelma-ammatissani. Silti toisinaan on ihan hiton vaikea aloittaa. Tai siis oikeastaan aina on hiton vaikea aloittaa.
Ainoa hyvä puoli vitkuttelussa on, että vältellessäni jotain työtä tulen siivonneeksi työhuoneen ja hoitaneeksi kaikenlaisia muita hommia, jotka helposti muuten jäisivät hoitamatta. Harmi vaan, että näistä hommista ei saa riemukasta voittajafiilistä, koska koko ajan on huono omatunto tekemättömästä työstä ja siitä yhdestä isosta jumittavasta hankkeesta.
Tämän julkaisun ruudut ovat teoksesta Memento mori ja kuvaa toiminnanohjauksen vaikeuksia toipuessani aivoverenvuodosta, mutta kuvat sopivat hyvin myös tämän otsikon alle. Ihan samanlaista tökkimistä aloittamien on aina ollut… ennen ja jälkeen aneurysman puhkeamisen.
Jos saan aikaiseksi, kerron seuraavassa julkaisussa mitä olen vuonna 2024 saanut tehtyä ja missä matkustanut. Minulla on tapana, aina vuoden vaihtuessa, käännellä kalenterin sivua taaksepäin ja tehdä itselleni lista asioista, joita olen tehnyt kuluneena vuonna. Yksi syy listan laatimiseen on vitkuttelun aiheuttama mielipaha. Kun joku iso työ ei etene, on vaikea iloita pienemmistä ja keskikokoisista hankkeista, vaikka ne ovat valmistuneet. On myös hyvin vaikea joulukuussa enää muistaa mitä kaikkea tein helmikuussa. Lista on myös konkreettinen muistutus, etten ole koko vuotta vitkutellut vaikka siltä saattaa juuri nyt tuntua. Tämä listani on siis tapani taputtaa itseäni omalle olalleni lohduttavasti. Olen ihan hyvä ihminen vaikka aloittaminen on usein vaikeaa.
Vaikka tästä olisi kiva keskustella ja kuulla onko muilla samanlaisia ongelmia, joudun pyytämään, älkää laittako kommentteja blogiin. Kommenttilaatikkoni täyttyy roskaviesteistä. Saan niitä satoja päivässä enkä löydä kaiken roskan seasta sinun viestiäsi. Jos olet joskus aiemmin laittanut kommentin ja se on tuolloin hyväksytty, viestisi tulee ehkä nytkin perille ja se julkaistaan automaattisesti.
