Sain eilen Kynnys ry:n Vimma-palkinnon olohuoneessani. Kynnys ry on vammaisten henkilöiden ihmisoikeusjärjestö.

Pidin myös puheen, joka meni tähän tapaan:

Olemme kollegani A-K Laineen kanssa tehneet nyt jo yli kymmenen vuotta seinäkalenteria. Sen nimi on Pussailua barrikadeilla. Ja nimi viitaa siihen, että kun monet aktivistit uupuvat tai kyynistyvät siinä aktivistin työssään, koska kaiken aikaa käsitetään niitä asioita, jotka on huonosti, taistellaan suuria ongelmia vastaan ja kehitys saattaa olla niin hidasta, että sitä ei aina edes huomaa. Niin me halusimme tuoda ihmisille vähän iloa ja toivoa… ja pussailua sinne itse kunkin barrikadeille. Minkä muodon se barrikadi sitten kullakin ottaa.

Ja syy, miksi mä nyt puhun tästä, on se, että me olemme merkinneet sinne kalenteriin kaikenlaisia erilaisia, vähän vaihtoehtoisempia, merkkipäiviä. Siellä siis ei ole esimerkiksi pääsisäistä tai joulua, koska me halusimme tuoda näkyväsi myös sitä, että kaikki eivät vietä joulua tai pääsisäistä. Itse asiassa suurin osa maailman ihmisistä ei ole kristittyjä.

Ne merkkipäivät, joita kalenteriin on merkitty, käsittelevät esimerkiksi tasa-arvoa, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, mielenterveyttä, ihmisoikeuksia, ympäristöä, eläinten oikeuksia tai feminismiä. Ja tälle päivälle, 3. joulukuuta, me olemme merkinneet kansainvälisen vammaisten päivän. Eli tämä päivä oli jo itse asiassa merkitty kalenteriini!

Tämän vuoden 2020 kalenteri on tietysti tehty jo joskus elokuussa 2019. Ja kun me merkitsimme tuon vammaisten päivän kalenteriin silloin, en olisi mitenkään voinut kuvitella missä olen nyt. Että olen täällä vastaanottamassa Kynnys ry:n Vimma-palkintoa. Sillä minähän vielä piirsin silloin sitä sarjakuvaa, Memento moria, josta mut nyt palkitaan. Ja ajatus sen ilmestymistä tuntui todella kaukaiselta. Se ei ollut ilmestynyt missään muualla kuin mun blogissa. Sitten kun sarjakuva lopulta ilmestyi kirjana, se sai yllättävän paljon julkisuutta, siis ollakseen sarjakuva ja myös minä olen saanut paljon huomiota eri medioissa. Olen saanut kertoa mun sairastumiskertomustani uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Eikä se aina ole ollut kivaa.

Jotenkin tuntuu, että toimittajat tahtovat jonkun koskettavan selviytymistarinan, jonka olen sitten saanut heille kertoa. Olen alkanut miettimään, että miksi se selviytymistarina tuntuu kuitenkin olevan usein samanlainen. Selviytyjä on se, joka on kuntoutunut täysin ja palannut takaisin työelämään. Siis minun kaltaiseni ihmisen tarina. Miksei toimittajia kiinnosta aivoverenkiertohäiriösairastunut, joka ei pysy kävelemään tv-studioon omin jaloin vaan saapuu esimerkiksi pyörätuolilla. Miksei haastateltava voisi saapua paikalle valkoisen kepin kanssa, koska näkökentän puutos rajoittaa näkökykyä? Miksei haastatella ihmistä, joka on menettänyt puhekykynsä. Heillä jos kellä, olisi koskettavia selviytymistarinoita. Ihan arjessa selviytymistarinoita.

Toki ymmärrän kyllä, että mun työ on mulle väline saada oma ääneni kuuluviin ja oma tarinani kerrottua. Mutta olisi hienoa saada kaikkien ääni kuuluviin. Myös niiden, jotka eivät pysty puhumaan.

Puolet aivoverenvuotoon sairastuneista kuolee lähes välittömästi. Puolet. Pelkästään se on jo selviytymistarina, että olen elossa. Että me olemme elossa. Minä olen kyllä oikeasti ihan tosi tosi kiitollinen siitä, että olen saanut työkykyni takaisin, ja voin piirtää sarjakuvaa, joka on siis mun työ, se sarjakuvien piirtäminen, mutta vielä kiitollisempi olen siitä, että olen elossa. Ja olen todella kiitollinen tästä palkinnosta, mutta vielä kiitollisempi olen siitä, että minä olen täällä vastaanottamassa sitä. Ei siis niin, että MINÄ olen täällä vastaanottamassa sitä, vaan, että minä OLEN täällä vastanottamassa sitä. Olen elossa vastaanottamassa sitä.

Meillä kaikilla on omat selviytymistarinamme. Mä olen kiitollinen siitä, että minun tarinani on tullut piirretyksi ja luetuksi. Kiitos.