Kävin tuossa eilen Mitzuliinan, joka on työharjoittelijani, kanssa läpi vanhoja Memento Mori -sivuja. Kolme tiedostoa olivat yhä sillä nimellä, jonka skanneri niille lykkää, mutta sivut sijaitsivat ”julkaistut” -kansiossa. Mutta eihän niitä oltu julkaistukaan!
Ne löytyvät nyt oikealta paikaltaan. Memento mori osa 40. Klikkaa tästä, niin pääset lukemaan kadonneet sivut.
Lisää uusia sivuja perjantaina.
Pussailua barrikadeilla / Kissing behind the barricades -seinäkalenteri 2020 haettiin juuri painosta! Koti on täynnä laatikoita ja tuoksuu painomusteelta!
Kalenteri painettiin offsetpainolla, kahdella Pantone-värillä. Joka toisen kuvan piirsin minä ja joka toisen A-K Laine. Kalenterisivut värkkäsi työharjoittelijani Mitzuliina.
Painatimme myös postikortteja uusista ja vanhoista kuvista.
Ja kortit olivat hienosti paketissa. Ilahduttaa suuresti tällainen pieteettisyys.
Ja koko kuorma haettiin painosta tietysti polkupyörillä. Jouduimme tekemään kaksi reissua koska emme saaneet viriteltyä peräkärryä pyörään, kuten olimme suunnitelleet.
Jokaiseen pyörälaukkuun laatikko ja etu- ja takaritseille yhdet lootat.
Kalenteria ja kortteja voi hankkia itselleen Helsingin sarjakuvafestivaaleilta, Zine festeiltä, ensi viikonloppuna. Sitä voi myös tilata minulta tai A-K:lta.
P.S.
ritsi
Ilmestyi eilen Yhdysvalloissa!
Kirjaa voi ostaa verkosta globaalilta jättikorporaatiolta ja minullakin on muutama kappale, jotka otan mukaan Helsingin Sarjisfestareille, jossa mulla on myyntipöytä Zinefesteillä.
Jälleenmyyjät ja kirjastot, ottakaapa minuun yhteyttä, jos kiinnostaa, niin neuvon miten kirjaa voi tilata hiukkasen suorempaa.
Olen viime aikoina Memento mori -sarjiksessa käsitellyt masennusta ja siitä toipumista. Aluksi olin kirjoittanut ”masennusta ja siitä parantumista” mutta se tuntui väärältä sanavalinnalta. Koen, että, ainakaan minä, en ole parantunut masennuksesta vaan ainoastaan toipunut siitä. Jos en halua joutua sen syövereihin uudellen on pidettävä itsestään huolta ja huomattava varoitusmerkit ajoissa.
Tein myös tuolloin, vuosia sitten, sarjakuvia, jotka olivat osittain tai tyystin omaelämänkerrallisia. Tässä niistä muutamia. Mukana myös muutamia kuvituksia toipumisajalta sekä hieman kommentteja kyseisistä tuotoksista.
Aloitetaanpa lääkärinlausunnolla!
Olin palasina. Tilannetta ei auttanut se, että Kela ja psykiatrini pohtivat hoitoni tarvetta, enkä itse saanut nähdä asiakirjoja. Tämän byrokratian olen vuosia myöhemmin siirtänyt sarjakuvaan It’s a Wonderful life. Tässä siitä kolme ensimmäistä sivua. Nimi viittaa yhteen suosikkielokuvistani eli Frank Capran Ihmeellinen on elämä -elokuvaan, jossa yhteisö nousee auttamaan yksilöä, joka kamppailee taloudellisten ja mielenterveysongelmien kanssa. Elokuva tulee telkkarista joka ikinen joulu.
Lääkärillä oli myös mielipiteitä siitä, kenen kanssa kannattaa heilastella. Kaksi mielenterveyskuntoutujaa on kuulemma kehno yhdistelmä. Todella erikoinen ajatus! Pitääkö olemassa oleva heila kenties hylätä jos hän sairastuu? Tai kannattaako heti kysyä ihastukselta mahdolliset diagnoosit? Vuosia myöhemmin kävi ilmi, että tämä kyseinen, sarjakuvassa esiintyvä henkilö oli diagnosoitu väärin ja kyseessä oli neurologinen ominaisuus, eikä mielenterveydellinen. Tuohon aikaan medioissa otettiin käyttöön ensi kertaa ”salarakas”-termi.
Edellinen ja tämä sarjis on piirretty siis keskellä masennusta.
Paranemisprosessissa ja sen jälkeen katsoin itseäni enemmänkin ulkopuolelta ja saatoin vain ihmetellä miten en pystynyt näkemään kaikkea hyvää ja kaunista mitä elämässäni oli.
Toipuminen on työlästä ja se vie aikaa. Se on niin hidasta, että muutosta ei edes huomaa, ellei ole kirjoittanut tai piirtänyt aiempia tuntemuksia ylös. Vaatii voimia työntää masennus ja itsesyytökset sivuun. Ne haluaisivat olla osa elämääsi. Aina ja ikuisesti.
Sitten eräänä päivänä en enää ollut masentunut. Mitä tapahtui? Kävin kolme vuotta terapiassa, tapasin puolisoni, olin monen hyvän ja minulle terveellisen yhteisön osa ja sain tehdä työtä, jota rakastin.
Tämä sanaton Ikkuna-sarjis ilmestyi pienenä lehtenä 2012. Siinä masennun vuosiksi ja lopulta uskallan vilkuttaa varovaisesti nykyiselle puolisolleni ikkunaverhojen välistä.
Toipuminen vaatii myös rohkeutta. On paljon helpompi jäädä rypemään samoihin vanhoihin kuvioihin vaikka ne ovatkin satuttavia. Joskus on uskallettava avata verhot.
Jos lähelläsi on ihminen joka on masentunut, älä koskaan sano hänelle: ”Ryhdistäydy!” tai ”Otat vaan itseäsi niskasta kiinni!”. Se lisää vain hänen ahdistustaan, sillä hän ei pysty siihen ja kokee vain tuottavansa pettymyksen sinulle. Älä kritisoi sotkuista kotia tai ulkomuotoa tai epätäsmällisyyttä vaan tarjoa apuasi. Ja mielellään niin, ettei apuun liity kritikkiä. Pyydä läheisesi tapahtumiin ja kekkeireihin. Hän ei ehkä pysty tulemaan, mutta saattaa tulla päivä, jolloin hän käväisee ovella. Raottaa verhoja.
On hyvä muistaa, että masennus on kuolemantauti. Siihen on hyvä suhtautua asiankuuluvalla vakavuudella.
Jos itse sairastat, älä tee sairaudesta identiteettiä. Identiteetistä on paljon vaikeampi päästä eroon kuin sairaudesta, josta oikeasti voi toipua, vaikka juuri nyt ei siltä ehkä tunnukaan. Älä siis sano ”olen masentunut” vaan ”sairastan masennusta”. Valitse ympärillesi ihmisiä, paikkoja, harrastuksia, musiikkia, kirjoja, sarjakuvia tai muuta taidetta jotka vähentävät pahaa oloasi, eivätkä lisää sitä. Yritä ottaa vastaan apua. Avaa verhot, käy ulkona.
Tämän sarjakuvan tekstin kuuluisi oikeastaan mennä näin: Kun tuntuu, ettet enää jaksa, huilaa. Ja ota vielä yksi askel, kun siihen on voimia. Kun tuntuu, että taistelu on turhaa, muista, ettet ole yksin. Ja sitten…päätä voittaa!
Voimia kaikille, missä suossa ikinä rämmittekään. Kaikki muuttuu paremmaksi. Älä luovuta.
Aikamoinen tilanne! Qwenselin talon lisäksi töitäni voi käydä tutkailemassa kahdessa muussakin paikassa.
Sisaret 1918 -originaalit sekä muutama sivu Memento mori -sarjakuvasta ovat esillä Laikussa 17.6. asti. Näyttelyssä on myös suuri maalaus, jonka olen tehnyt paikan päällä. Teoksen nimi on ”Metsä”.
Huomenna lauantaina kotipihallani järjestetään festivaalit. Tapahtumassa on esillä myös otteita Sisaret 1918 -sarjakuvistani.
Siitä tuli mieleeni, että olin luonnostelemassa tovi sitten yhtä aivan toista juttua, kun löysin luonnoslehtiöstä vielä kaksi luonnosta Sisaret 1918 -kannesta. En ollenkaan muistanut tällaisia piirtäneeni. Ei mitään mielikuvaa, mutta omakseni tunnistan kyllä.
Viime viikonloppuna aukesi Turussa uudistettu Apteekkimuseo ja Qwenselin talo. Museossa on näyttelysomistuksena massiiviset tulosteet tekemistäni kuvituksista.
Tässä työvaiheita eräästä kuvituksesta. Kuvassa eletään elokuuta 1795. 16-vuotias piika Hedwig Ylen on saanut kaitsettavikseen Qwenselin talossa asuvan Pippingin perheen neljästä lapsesta kaksi. Johanna Maria täyttää parin kuukauden päästä neljä, ja Johan Joseph kolme vuotta.
Työvälineet käyttöjärjestyksessä: lyijykynä, tussimuste, pyyhekumi, vesiväri ja guassi.
0,9 mm lyijytäytekynä ja B tai 2B-lyijy
Puolikarkea akvarellipaperi
Sivellin, jolla piirrän. Synteettinen ja edullinen, mutta riittävän jämäkkä. Tykkään pitkäkarvaisista siveltimistä. Säilövät mustetta hyvin.
Lisään mustetta isommasta pullosta mahdollisimman pieneen. Miksi? Koska liian usein mustepullo unohtuu auki ja muste kuivuu.
Tässä muutamia siveltimiä ja terä, joilla olen viimeisen kymmenen vuoden aikana sutinut menemään. Siveltimet ovat siis keinokuitua, paitsi 2009 testasin sivellintä, jossa on seassa puolet vuohenkarvaa. Ja tuolla oikeanpuoleisella siveltimellä tussasin siis myös nämä kuvitukset.
Kehä, Tuuli ja Myrsky, Ottopoikia ja työläistyttöjä ja Minä, Mikko ja Annikki
Nämä hienot (ja paljon kalliimmat) (eläimenkarva)siveltimet ovat seisseet lähes käyttämättöminä. Niiden karvat eivät ole tarpeeksi jämäkät piirrostyylilleni.
Siveltimet kannattaa kuivata alaspäin. Jos ne kuivaa purkissa karvat ylöspäin, valuu vesi holkkiin ja vaarana on, että holkki irtoaa varresta ennen pitkää. Tälläisiä telineitä myydään taidetarvikeliikkeissä, mutta voihan sitä viritellä jonkun omankin systeemin.
Tein myös museon kolmeen ikkunaan kuvituksen maisemasta, joka olisi ikkunoista näkynyt loppukesästä 1795. Apunani oli toki museon arkeologi, arkkitehti ja muita asiantuntijoita.
Käykääpä katsomassa!
Ensi lauantaina ilmestyy Tampere kuplii -tapahtumassa sarjakuvateos Sisaret 1918, johon olen saanut tehdä sarjakuvan lisäksi kannen. Edellisessä lokipäivityksessä kerron sarjakuvan tekemisestä, nyt keskityn kannen syntyprosessiin.
Inspiraationani olivat noin sata vuotta sitten valmistuneet naisten äänioikeutta vaatineiden julisteiden ja julkaisujen graafinen ulkoasu. Esimerkiksi tämä, tämä, ja tämä sekä tämä. Tekijänoikeudellisista syistä en voi julkaista kuvia täällä, vaan joudutte klikkailemaan noita linkkejä.
Lähettelin työryhmälle monenlaisia luonnoksia. Suosiota sai seisova kokokuva. Siitä sitten lisää luonnoksia:
Kommenttina näistä: ”Onkos tuo Puolan vai Monacon lippu?” Toivottiin myös kukkia kuvaan
Yhdessä päädyimme tähän viimeiseen vaihtoehtoon.
Sitten se piirtäminen vasta alkoi. Olin pyytänyt naapuriani Hetaa malliksi, sillä hän oli sopivan ikäinen. Heta kuitenkin sairastui ja malliksi tulikin lyhyellä varoitusajalla ystäväni Heta. Hyvä että malliksi suostuvia Hetoja maailmassa riittää. Näitä luonnoksia olettekin jo nähneet Mokakuun päivityksissä.
Ja kenkiä. Kenkien kuvia etsin myös Tamperren museoiden esinekokoelmista:
Sitten tussaus palloterällä sävypaperille. Terän koko n. 1mm. 3/4 mm. Paperin koko noin A3. Piirroksen koko noin A4.
Sävyjä tein musteella, guassilla ja värikynillä. Värikynä ei ollut aivan valkoinen vaan enemmänkin beige. Puhdas valkoinen on usein melko kylmä väri.
Tein lisäksi pari versiota otsikosta käsin. Kansi valmiina tai joku sen versio ainakin.
Se on sitten sisällissodan muistovuosi. Tuskin on jäänyt keneltäkään huomaamatta.
Sata vuotta sitten, ihan näihin aikoihin, pyyhkäisi sota kotini yli. Punainen Tammela antautui 3.huhtikuuta.
Nuo kuvat ovat teoksesta Minä, Mikko ja Annikki. Mutta onpahan tuota sotaa tullut käsiteltyä uudemmassakin teoksessa. Nimittäin Sisaret 1918 -sarjakuva-antologiassa, joka ilmestyy ensi lauantaina Tampere Kuplii -festivaaleilla.
Kustantajan, eli Arktisen banaanin, sivuilta löytyy siitä lisätietoa.”Sisaret 1918 -sarjakuva-antologiassa kymmenen ansioitunutta sarjakuvapiirtäjänaista tulkitsee kymmenen naisen tai lapsen kokemuksia vuoden 1918 tapahtumista. Valitut tositarinat ovat peräisin Kansan Arkiston muistitietokokoelmasta sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1918-kokoelmasta.”
Minä halusin tehdä Tampereelle sijoittuvan kertomuksen ja Reetta Laitinen, kirjan toimittaja, valitsi minulle punakaartilaisnaisen. Ida Brusi, omaa sukua Riuttu, osallistui Tampereen puolustamiseen sodan loppuhetkillä. Hänen kertomuksensa on melko tunnettu ja laajalti käytetty muissakin taideteoksissa ja tutkimusaineistona.
Tässä esimerkkisivussa punaisten vallassa ollut kaupungintalo, eli nykyinen raatihuone, alkaa antautua.
Luonnos. Yleensä en tee luonnoksia tällä tavalla eri paperille.
Tussaus siveltimellä ja tekstaus G-terällä.
Harmaasävyt laimennetulla musteella ja punainen guassilla.
Nuo värikynillä tehdyt korjaukset, esimerkiksi ovessa ruudussa 4, eivät haittaa sillä sarjakuva painetaan kaksivärisenä, eli harmaasävynä ja punaisena, joka on Pantone 485C. Tätä varten kuvaan pitää siis tehdä värierottelu.
Harmaat sävyt (pikkasen tumma versio näköjään) ilman punaisia pintoja:
ja punainen väri:
Nämä kaksi kylläkin samassa tiedostossa, eri kanavilla, että menevät kohdalleen painossa.
Vaikka minun sarjakuvani on vain seitsemän sivua pitkä, taustatyön määrä oli aivan tukahduttava. Miltä Tampere näytti? Mitä rakennuksia, katuja ja siltoja oli jo olemassa ja mitä ei vielä ollut? Missä ja millainen oli raittiusseuran talo Taisto ja miltä vuonna 1918 näytti työväentalo? Millaiset maisemat olivat Ratinassa? Oliko kylmä nukkua huhtikuun yönä raatihuoneen parvekkeella? Millaiset vaateet? Millaiset aseet? Millaiset olivat naiskaartilaisten lyhyet hiukset? Niistä ei löytynyt yhtään kuvaa. Kysyin asiaa myös historiantutkija Tuomas Hopulta ja hän totesi myös, ettei kuvia ole. Päädyin sitten 20-luvun tyyliseen polkkatukkaan.
Tämä sivu on piirretty harmaalle sävypaperille, sillä siinä ollaan eri hetkessä kuin ensimmäisessä esimerkkisivussa, joka on itse asiassa takauma.
Kun piirsin tätä sarjakuvaa tulin piirtäneeksi myös tekoprosessista tai siitä irrottautumisesta sarjakuvan tänne lokiin.
Kerron täällä lähipäivinä myös Sisaret 1918 -teoksen kannen synnystä.
Hyvä tasa-arvon päivää kaikille!
Olen tehnyt jotain, mitä olen aina halunnut tehdä, mutten koskaan aikaisemmin ole päässyt tekemään. Nimittäin levynkannen. Ja vielä punkbändille! Ihan mahtavaa!
En kyllä ole ihan varma käytetäänkö sitä vain verkossa vai ihan jonkun fyysisien levyn kansikuvana. Tilasivat kuitenkin kannen 7 tuumaisen vinyylin kokoisena.
Mutta miten se syntyi? Aloitin sutimalla piiroksia luonnoskirjaan bändin idean pohjalta. Mallinani käytin verkon kuvahaun tuloksia solmiosta ja sen sitomisesta. Sekä samasta lähteestä löytämiäni hirttosilmukan kuvia.
Toimitin bändille alla olevia luonnoksia. Nämä piirrokset tein pienempänä, noin neljäsosa lopullisesta piirroskoosta. Työelämän uhrit pitivät eniten viimeisestä luonnoksesta. Ja sitä sitten lähdin työstämään.
Tässä väriehdotus ja idea kannen sommittelusta. Teksti on tuossa vain kuvaamassa, että se tehtäisiin käsin lopulliseen kuvaan.
Ja sitten hommin!
Lyijykynä sävypaperille. Paperin koko 29,7 x 29,7 cm.
Muste siveltimellä.
Guassi. Tässä vaiheessa paperi on kiinnitetty hyvällä teipillä vaneriin, ettei paperi rypistyisi. Skannaaminen on ihan hiton vaikeaa jos paperi on rutussa.
Valkoinen värikynä.
Kuvaa fotarissa työstäessäni totesin, ettei ihossa ole tarpeeksi sävyjä ja lisäsin puuväriä ja skannasin uudelleen.
Sitten vielä tekstit. Kerralla ei tarvitse tulla kunnollista, vaan kirjaimia voi toki yhdistellä ATK:lla eri versioista. Välineinä: muste ja sivellin, muste ja tekstausterä sekä musta värikynä.
Näyttäisi olevan paperissa luonnos tuosta blogin yläpalkin kuvasta. Juuri tällaista suhrimista varten säästän usein pilalle menneitä töitä ja paperin paloja. Ei sitten tarvitse surra paperin kulutusta.
Tämä oli kiva työ!
En osaa sanoa milloin Memeto mori jatkuu. Mutta kai se joskus taas.
