Olen viime aikoina Memento mori -sarjiksessa käsitellyt masennusta ja siitä toipumista. Aluksi olin kirjoittanut ”masennusta ja siitä parantumista” mutta se tuntui väärältä sanavalinnalta. Koen, että, ainakaan minä, en ole parantunut masennuksesta vaan ainoastaan toipunut siitä. Jos en halua joutua sen syövereihin uudellen on pidettävä itsestään huolta ja huomattava varoitusmerkit ajoissa.
Tein myös tuolloin, vuosia sitten, sarjakuvia, jotka olivat osittain tai tyystin omaelämänkerrallisia. Tässä niistä muutamia. Mukana myös muutamia kuvituksia toipumisajalta sekä hieman kommentteja kyseisistä tuotoksista.
Aloitetaanpa lääkärinlausunnolla!
Olin palasina. Tilannetta ei auttanut se, että Kela ja psykiatrini pohtivat hoitoni tarvetta, enkä itse saanut nähdä asiakirjoja. Tämän byrokratian olen vuosia myöhemmin siirtänyt sarjakuvaan It’s a Wonderful life. Tässä siitä kolme ensimmäistä sivua. Nimi viittaa yhteen suosikkielokuvistani eli Frank Capran Ihmeellinen on elämä -elokuvaan, jossa yhteisö nousee auttamaan yksilöä, joka kamppailee taloudellisten ja mielenterveysongelmien kanssa. Elokuva tulee telkkarista joka ikinen joulu.
Lääkärillä oli myös mielipiteitä siitä, kenen kanssa kannattaa heilastella. Kaksi mielenterveyskuntoutujaa on kuulemma kehno yhdistelmä. Todella erikoinen ajatus! Pitääkö olemassa oleva heila kenties hylätä jos hän sairastuu? Tai kannattaako heti kysyä ihastukselta mahdolliset diagnoosit? Vuosia myöhemmin kävi ilmi, että tämä kyseinen, sarjakuvassa esiintyvä henkilö oli diagnosoitu väärin ja kyseessä oli neurologinen ominaisuus, eikä mielenterveydellinen. Tuohon aikaan medioissa otettiin käyttöön ensi kertaa ”salarakas”-termi.
Edellinen ja tämä sarjis on piirretty siis keskellä masennusta.
Paranemisprosessissa ja sen jälkeen katsoin itseäni enemmänkin ulkopuolelta ja saatoin vain ihmetellä miten en pystynyt näkemään kaikkea hyvää ja kaunista mitä elämässäni oli.
Toipuminen on työlästä ja se vie aikaa. Se on niin hidasta, että muutosta ei edes huomaa, ellei ole kirjoittanut tai piirtänyt aiempia tuntemuksia ylös. Vaatii voimia työntää masennus ja itsesyytökset sivuun. Ne haluaisivat olla osa elämääsi. Aina ja ikuisesti.
Sitten eräänä päivänä en enää ollut masentunut. Mitä tapahtui? Kävin kolme vuotta terapiassa, tapasin puolisoni, olin monen hyvän ja minulle terveellisen yhteisön osa ja sain tehdä työtä, jota rakastin.
Tämä sanaton Ikkuna-sarjis ilmestyi pienenä lehtenä 2012. Siinä masennun vuosiksi ja lopulta uskallan vilkuttaa varovaisesti nykyiselle puolisolleni ikkunaverhojen välistä.
Toipuminen vaatii myös rohkeutta. On paljon helpompi jäädä rypemään samoihin vanhoihin kuvioihin vaikka ne ovatkin satuttavia. Joskus on uskallettava avata verhot.
Jos lähelläsi on ihminen joka on masentunut, älä koskaan sano hänelle: ”Ryhdistäydy!” tai ”Otat vaan itseäsi niskasta kiinni!”. Se lisää vain hänen ahdistustaan, sillä hän ei pysty siihen ja kokee vain tuottavansa pettymyksen sinulle. Älä kritisoi sotkuista kotia tai ulkomuotoa tai epätäsmällisyyttä vaan tarjoa apuasi. Ja mielellään niin, ettei apuun liity kritikkiä. Pyydä läheisesi tapahtumiin ja kekkeireihin. Hän ei ehkä pysty tulemaan, mutta saattaa tulla päivä, jolloin hän käväisee ovella. Raottaa verhoja.
On hyvä muistaa, että masennus on kuolemantauti. Siihen on hyvä suhtautua asiankuuluvalla vakavuudella.
Jos itse sairastat, älä tee sairaudesta identiteettiä. Identiteetistä on paljon vaikeampi päästä eroon kuin sairaudesta, josta oikeasti voi toipua, vaikka juuri nyt ei siltä ehkä tunnukaan. Älä siis sano ”olen masentunut” vaan ”sairastan masennusta”. Valitse ympärillesi ihmisiä, paikkoja, harrastuksia, musiikkia, kirjoja, sarjakuvia tai muuta taidetta jotka vähentävät pahaa oloasi, eivätkä lisää sitä. Yritä ottaa vastaan apua. Avaa verhot, käy ulkona.
Tämän sarjakuvan tekstin kuuluisi oikeastaan mennä näin: Kun tuntuu, ettet enää jaksa, huilaa. Ja ota vielä yksi askel, kun siihen on voimia. Kun tuntuu, että taistelu on turhaa, muista, ettet ole yksin. Ja sitten…päätä voittaa!
Voimia kaikille, missä suossa ikinä rämmittekään. Kaikki muuttuu paremmaksi. Älä luovuta.
Ja tietysti sivut pitää skannata ja käsitellä uudelleen paperikirjaa varten. Sivut olivat myös ihan sekaisin. Tässä olen saanut niitä vähän järkkäiltyä. Vasemmanpuoleisissa pinossa on tapahtumat ennen leikkausta, keskimmäisessä leikkauksesta kotiutumiseen ja oikealla kotiutumisesta tarinan loppuun. Kuten näkyy, sivujen piirustuskoko on melko suuri.
Se homma jäi kuitenkin kesken sillä keksin, että työhuone pitää siivota. Tässä siis kuva siivouksen keskeltä.
Ja mitä löysinkään! Nuudelipussikokoelmani. Tai ainakin osan siitä. Loput ovat vintissä. Nehän mainitaan jo Minä, Mikko ja Annikki -sarjakuvassakin. Ja taas huomaan sanovani itselleni: ”Näistä on hetkenä minä hyvänsä tulossa joku ällistyttävä taideteos.”
Löysin myös Memento morin käsikirjoitusvaiheessa laaditun suunnitelman tapahtumien kulusta ja eri kohtauksista. Neuropsykologin nimi peitetty.
Olen jo Minä, Mikko ja Annikki -teosta tehdessä käyttänyt samaa taktikkaa. Siitä löytyi tämä vanha kuva.
Samoja vahaliituja löysin kolmessa erilaisessa tuotepakkauksessa. Keskimmäinen omalta kouluajaltani.
Toki liituja oli laajempikin värivalikoima kuin tuossa koulupakkauksessa. Mutten edes muista milloin olisin viimeksi piirtänyt liiduilla!
