Drawn Identity -näyttelyssä esillä alla oleva teokseni ”Muisto sairastumisesta”. En tiedä onko se vielä valmis. Olen nyt torstaista lähtien maalannut sitä gallerialla.
Tämän kuvasarjan ilmestymistä on tukenut Koneen säätiö.
Tiitu Takalon puhe Puupäähattu-palkinnon jakotilaisuudessa 17.1.2017 Kansalliskirjastossa
Olen aina halunnut vain piirrellä. Taidekoulussa minulle sanottiin, että pitää verkostoitua. Minulle on sanottu, etten ole ammatillisesti olemassa jos en ole Facebookissa. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Olemassa. Ja haluaisin vain piirrellä.
Lapsena pysyin hiljaa ja paikallani, jos sain kynän ja paperia. Koulussa piirtelin kaikki tunnit. Matematiikasta ja englannista en pitänyt, koska niillä tunneilla ei voinut piirtää. Muistan hyvin sen tunteen kun maantiedon tunnilla jäi joku piirustus kesken. Odotin innolla historian tuntia, että pääsisin jatkamaan piirrosta. Aina kun tuli joku moniste, tarkistin heti onko se kaksi- vai yksipuolinen. Tarvitsin nimittäin monisteiden tyhjiä kääntöpuolia piirustuspaperiksi.
Haluaisin kiittää vanhempiani, jotka eivät kuitenkaan ole täällä, vaan todennäköisesti Tampereella, Hervannassa, siitä, että he ovat tukeneet minua aina opiskeluissani, ammatissani ja urallani. En ole koskaan kotoa saanut sellaista viestiä, että pitäisi olla joku aikuisten ammatti.
Toinen asia, josta haluan kiittää vanhempiani on se, etteivät he koskaan kasvattaneet minua ja siskoani tytöiksi. Meille ei sukupuolemme perusteella asetettu vaatimuksia tai odotuksia käytöksestä, ulkonäöstä tai siisteydestä. Meille ei koskaan sanottu, että ”olepas nyt kiltti tyttö”. Meille ei sanottu, että tytöt eivät käyttäydy noin, eivät ole noin kuraisia tai eivät leiki intiaania.
Sitä suurempi olikin sitten törmäys jo mainitun koulujärjestelmän kanssa, jossa lapset ensisijaisesti jaetaan kahteen ryhmään, tyttöihin ja poikiin. Näille ryhmille on eri odotuksia, jopa eri tehtäviä.
Ekaluokkalainen Tiitu sitten passitettiinkin kasvatusneuvolaan testeihin. Ei se niin kauheaa ollut. Siellä oli paljon piirustustehtäviä ja sehän on aina mukavaa. Muistan, että minua pyydettiin piirtämään poika. Ehkä he halusivat tietää, ymmärränkö eron eri sukupuolten välillä. En ehkä ymmärtänyt. Tai ehkä jo silloin tiesin, että yksilöiden välillä on enemmän eroja kuin sukupuolien. Kysyinkin, että kuka poika minun pitäisi piirtää. Piirsin sitten Vilin, joka oli ystäväni. Minulta kysyttiin että: ”Miksi tuolla pojalla on niin pitkät hiukset?”. Ilmeiseti oli huono juttu, jos pojalla oli pitkä tukka. Ne teistä, jotka muistavat 80-luvun, muistatte ehkä kampauksen, jossa pojilla oli sivuilta ja päältä lyhyet hiukset, mutta takaa pitkät. Vilillä oli tällainen pitkä niskatukka, jonka olin piirtänyt kuvaan hienosti näkymään korvien takaa ja laskeutumaan hartioille. Mikä minä olin 6-vuotiaana vastaamaan miksi tuollainen kampaus oli muotia tai miksi Vilillä oli sellainen.
Nyt tämän palkinnon myötä olen pohtinut uraani ja tajunnut, että yhä käsittelen ihan samoja asioita, joihin törmäsin 6-vuotiaana. Siis sitä, mikä on hyväksyttävää naiseutta ja mieheyttä. Miten naisen ja miehen tulee käyttäytyä, miltä näyttää, miten elää. Ja mitä tapahtuu jos näin ei tee. Olen halunnut näyttää, että on vaihtoehtoja. Ei edes tarvitse valita kahden sukupuolen väliltä, vaan voi keksiä oman tapansa elää elämäänsä juuri niin kuin itse haluaa. Se on sallittua. Joskus jopa välttämätöntä, jos haluaa elää onnellisena.
Eikä tämä ole minulle mitään vaihtoehtoisen elämäntavan hehkutusta. Se on ainoa vaihtoehto. En ole ikinä itse sopinut mihinkään muottiin ja olenkin halunnut luoda maailmoja ja hahmoja, jotka eivät myöskään sovi muotteihin.
Minä koen tarvetta kertoa Joutomaantien kommuunin asukkaista, hullusta Annikin ryhmärakennuttamishankkeesta, dyykkaamisesta ja liftausreissuista jäämerelle. Haluan kertoa Loimusta ja Kuikasta, jotka eivät piittaa kaksinapaisesta sukupuolijärjestelmästä, Juliasta, joka rakastuu toiseen nyrkkeilevään tyttöön ja Tuulista, yli 30-vuotiaasta anarkistista, joka on sitä mieltä, että maailma olisi parempi paikka ilman lukkoja.
Ja aion jatkaa kunnes maailma muuttuu. Ettei tarjolla olisi vain aikuisten ammatti, heterous ja kaksi sukupuolta.
Minä en nimittäin aio muuttua. Sellaista muottia ei olekaan, johon minä yrittäisin itseäni ängetä. Koska minä olen hyvä tällaisena. Ja te olette hyviä juuri tuollaisina. Se on se viesti, jota olen yrittänyt sarjakuvillani välittää.
Sitten vaan piirtelemään!
Lopuksi vielä kollaasi siitä, mitä tapahtuu kun kulttuurisivujen juttuun liitetään klikkiotsikko. Jännästi se lakkaa olemasta kulttuuriartikkeli. Kiitos Alma media!
Tai ainakin yksi tärkeimmistä. Rätti. Mielellään kulunutta puuvillaa. Vanha, satoja kertoja pyykätty paita toimii parhaiten, sillä siitä ei enää irtoa nukkaa. Rättiin pyyhitään musteterä, ettei väri kuivu työvälineeseen tai kuivataan sivellintä, kun tarvitaan kuivempaa jälkeä. Toisinaan maalaan pinnan vesiväreillä ja sitten kerään väriä jostain kohdasta pois melko kuivalla siveltimellä. Vasemmassa kädessä on silloin rätti, johon sivellin pyyhitään. Rätillä ei koskaan kosketa paperiin. Toisinaan sillä saatetaan pyyhkiä pöytää kun mustetta läikkyy. Harvoin kuitenkaan pöytää ehtii työntouhujen keskellä surra, niin kuin kuvista näkyy. 
Koirani Kaapo täytti viime lauantaina 13 vuotta. Se on paljon se. Nämä kuvat piirsin työpäivän alkulämmittelynä tussatessani Ottopoikia ja työläistyttöjä talvella 2010-11 mallinani uskollinen seuralaiseni työhuoneellani.
Kaapo tykkää nukkua kaikenlaisissa vaatemytyissä. Tässä yllä kuvattuna toppahousuissani. Ilmeisesti oli kylmä päivä.
Ilmeisesti vuodenvaihde ei ole ollut tuolloin kovin railakas, sillä näyttää siltä, että olen viettänyt sitä koiran kanssa työhuoneella.
Yritäpä itse nukkua joskus niin, että ranteesi lepää somasti nenäsi ja kantapääsi päällä.
Kaapo tuli elämääni keväällä 2004. Samana syksynä ilmestyi ensimmäinen sarjakuva-albumini Tyhmä tyttö, josta löytyy tällainen sarjis. (Valokuvattuna kirjasta, koska mulla ei ole mitään digitaalisia tiedostoja tästä albumista.)
Elina on koiran toinen omistaja ja meillä on koiran yhteishuoltajuus. Kaapo on puolet ajasta meidän luonamme ja puolet ajastaan Elinalla.
Pari vuotta tämän jälkeen piirsin Aseman julkaisemaan Aleksis Kiven päivä -antologiaan elämästäni 10.10.2005. Kuten tekivät myös muut hankkeesseen osallistuneet piirtäjät. Minun päivääni kuului tietysti myös Kaapo.
Ja tietysti vuonna 2008 ilmestyneen Jää-albumin takakannesta Kaapo löytyy myös.
Kuten myös ruotsalaisen Allt för Konsten -antologian kannesta vuonna 2009.
Vuonna 2012 Kaapo tuli pelastaneeksi koulun roskakatokseen sammuneen ihmisen. Siitä kerron Pakkasyö-luvussa Minä, Mikko ja Annikki -sarjakuvassa. Tämä tarina on tosi.
Kaapo on hyvin huomionhakuinen ja yrittää saada kaiken huomioni tuhmuuksillaan. Esimerkiksi tässä on kummasti päässyt kaatumaan työhuoneeni paperikori ja vandaali on jäänyt odottelemaan rikospaikalle, että joku huomaisi urotyön. Pikkasen on pitänyt levitelläkin silppua kun muuten ei toruja tunnu heruvan. Toisinaan Kaapo taas ottaa jotain mitä ei saisi, esimerkiksi villasukan ja tulee sen kanssa näkyvästi esiintymään työhuoneeni ovelle, että varmasti huomaisin sen. Jos en kiinnitä voroon huomiota, alkaa se heitellä sukkaa suurieleisesti. Tätä esiintymistä tapahtuu siis vain sellaisten esineiden kanssa, joita ei saisi ottaa.
Kaikesta huolimatta on Kaapo ihan mukava otus ja ollut elämässäni niin kauan, että tulee olemaan vaikeaa, kun siitä joskus aika jättää. Mutta nyt vielä siis juhlitaan 13-vuotissynttäreitä! Onnea Kaapo!
Toisinaan sarjakuvakurssia pitäessäni törmään oppilaisiin, joilla ei millään meinaa syntyä ideoita sarjakuviin. Tai oikeastaan heitä on kursseilla aika usein. Lähes jokainen sarjakuvan tekemistä aloitteleva on piirtäjä. He kyllä piirtävät mielellään ja kaiken aikaa, mutta eivät harjoittele kirjoittamista lainkaan. Ehkä he eivät ole tulleet ajatelleesi, että sarjakuva pitää myös kirjoittaa. Mielellään jopa ennen piirtämisen aloittamista.
Itse olin ihan samanlainen. Sitten tajusin, että kirjoittamista voi myös harjoitella. Oli vuosi 2003. Valitsin kirjoitusvihoksi halvan mustan vahakantisen A5-kokoisen A6-kokoisen ruutuvihon, johon kirjoitin lyijykynällä. Tietokonetta en tuolloin omistanutkaan ja itselleni tuo käsin kirjoittaminen on paljon luonnollisempi tapa ilmaista itseäni kuin näppäinten näpyttely. On aivan eri asia piirtää A-kirjain kuin painaa nappia, jossa on kuva A:sta.
Päätin, ettei kirjoittamiselle saa laittaa mitään rajaa. Kirjoitan ihan mitä huvittaa. Usein tekstit käsittelevät tunteita ja työnteon vaikeutta. Toisinaan vain kuvailen, mitä näen ympärilläni. Ainoa rajoitus vihossani oli, ettei sinne saanut piirtää. Nykyään en ole niin tarkka tästä kiellosta, mutta mieluummin kyllä piirrän paperille, jossa ei ole ruutuja tai raitoja.
Huomasin, että sarjakuvakäsikirjoitusten tekeminen helpottui kun kirjoittamiseen syntyi rutiini. Vihkoihin kertyi myös käsikirjoituksia ja ideoita kuin huomaamatta. Bussissa kotoa työhuoneelle matkatessani kirjoitin pätkiä esimerkiksi Kehä-sarjakuvaan. Kahviloissa olen kirjoittanut monen lyhyemmän sarjakuvan kässärit. Nykyään pyrin kirjoittamaan jotain päivittäin. Yhä käsin. Vihkoja on jo kertynyt aika läjä.
Tässä kirjoituksessa syvennytään kalenterin tekovaiheiden tekniseen puoleen, eli mitä työvaiheita kuuluu käsintehdyn osuuden jälkeen. Myös tätä vilkkuvaa GIF-animaatiota sivutaan.
Äänessä tällä kertaa Tiitulla työssäoppimista suorittava Samuli Björkling, Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen graafiselta linjalta.
Aluksi päätimme lopullisen julkaisun painovärit. Kalenterien painatus tapahtuisi digipainossa, eli värien määrä ei ollut rajoitettu. Kuitenkin, halusimme kalenterin visuaalisesta ulosannista väreiltään hillityn, eli käytimme vain kolmea väriä mustan ja painopaperin sävyn lisäksi.
Kun värit oli päätetty, alkoikin kalenterin työstöprosessi. Loin vektoriohjelmisto Illustratorilla päiville laatikot ottaen mallia jo julkaistujen kalenterien asettelusta (päivät ovat samat kaikissa saman vuoden kalenterissa tietenkin).
Seuraavaksi tehdyt päivälaatikot päätyivät taitto-ohjelma InDesigniin. Tein kalenterin taiton kuukausijärjestyksessä aika lailla koko työskentelyn ajan. Lopussa vasta sivujärjstys muutettiin, sillä tammikuun kuva- ja kalenterisivu muodostavat kannet. InDesignissa pystyy kätevästi huolehtimaan marginaaleista ja leikkuuvaroista.
Kuvasivut skannattiin korkealaatuisiksi TIFF-tiedostoiksi kahdessa osassa, ja niistä koostettiin Photoshopissa jälleen kokonaisia. Apulinjoja hyödyntäen kuvien horisonttimaisemat suoristettiin.
Päätin pohjata kalenterisivut johonkin yksityiskohtaan kuvituskuvista. Värikuvista saatiin rasterikuvia käyttämällä rasterointiin varta vasten tarkoitettua makroa (actionia).
Photarissa on sisäänrakennettuna ominaisuutena ainakin uusimmissa versioissa mahdollisuus muodostaa kaksisävykuvia (duotones) parilla klikkauksella. Kuvan tilan pitää olla Harmaasävyt (Grayscale), josta tilan voi muuttaa kaksisävykuvaksi.
Paljon kalenterissa käytettyjä työkaluja olivat Selektiivinen värikorjailu (Selective Color) sekä Korvaa väri (Replace Color). Kuvan päälle on eri tasolle asetettu tavoiteväri, ja näillä työkaluilla on erittäin kätevä tehdä värialueista halutunlaisia, osävärejä säätelemällä tai valotuksen määrää muuttamalla.
Kalenterisivujen taustojen muodostamista varten värikuvien mustavalkoarvoja tuli säätää, jotta rasteripisteisiin saataisiin vaihteluvuutta (mitä tummempi väri, sitä tiheämmin on rasteripisteitä).
Alussa pyörivää GIF-animaatiota varten tehtiin tekstinpätkä tällaisella dymo-kohotarrakirjoittimella mieleisen tyylin saamiseksi. Allekirjoittanut ei ainakaan ennen ollut käyttänyt tätä välinettä, mielenkiintoinen ja näppärä väline kyllä.
Edellinen tekstinpätkä skannattu Photariin, kuvasuhteet muutettu GIF-animaatioon sopivaksi. Värisävyjä nostettu esiin.
GIF-mainoksen aikajana. Nähtävillä on yksittäisten kuvien kehysnopeus sekuntilta (frames per second).
Kalenteri ehtii sarjakuvafestivaaleille! Keltaisuus ei tule valokuvasta, vaan on paperin ominaisuus. Kohta lähtö Helsingin junaan kalenterit kainalossa.
Viime perjantaina meni vuoden 2017 kalenteri painoon. Tässä kuvassa sitä vielä rustaavat piirustuspöydän ääressä Tiitu ja fotarin ääressä työharjoittelija Samuli.
Jostain valokuvasta piti ottaa mallia joulukuun kalenterikuvaan, mutta näytöllä näyttää pyörivän tunnelmia kesän 2016 Annikin runofestivaaleilta. Sylissä Kaapo.