Suomessa rakennukset ovat maailmanlaajuisesti tarkasteltuna nuoria. Maamme rakennuskannasta alle 2 % on rakennettu ennen vuotta 1914. Yli satavuotiaita taloja on hyvin vähän. Tampereen kaupunki on aikeissa purkaa 110-vuotiaan tavara-aseman. Autotien tieltä.
Päätös tuntuu käsittämättömältä. Autoja on ollut kaupungissamme vasta vähän yli sata vuotta. Mitä jos viidenkymmenen vuoden päästä emme enää tarvitse leveitä katuja autoille? Mitä jos olemme keksineet jotain parempaa. Järkevämmän tavan liikkua ja kuljettaa? Ja miten selitämme tämän hulluuden tuleville tamperelaisille, jotka käyvät kauhistelemassa Kadonneet kaunottaret -näyttelyssä vuonna 2068 tämän hetken lyhytnäköisyyttä. Miten silloin perustelemme tämän hävityksen, miten selitämme sen, että vuonna 2018 purettiin tavara-asema ja kenties seuraintalo Morkkukin.
Viime viikonloppuna kävin Vapriikissa purettuja rakennuksia esittelevässä Kadonneet kaunottaret -näyttelyssä. Se herätti tunteita. Turhautumista, suurta surua ja suuttumusta. Koska ainuttakaan purettua taloa ei saa enää takaisin. Ne ovat lopullisesti menetettyjä.
Mutta miksi vanhoilla taloilla on merkitystä? Koska minulle ne ovat historiaa elävimmillään. Aikaa käsin kosketeltavana. Voin nojata seinään, johon niin moni on nojannut ennen minua. Tavara-aseman tapauksessa moni on myös seissyt viimeistä kertaa talon seinustalla. Keväällä, sata vuotta sitten.
Vanhat rakennukset kertovat meille paljon. Ne muistuttavat meitä siitä, että aina ei elämä ole ollut tällaista kuin nyt. Ennen, kun Suomi oli vain hetkeä aikaisemmin lakannut olemasta nykymittapuulla mitattuna kehitysmaa, kun kotimainen käsityö oli puoli-ilmaista, muurattiin rakennukset käsin, tiili kerrallaan. Kirvesmiehet ja puusepät työstivät puusta koristeita, joita enää ei rakennuksiin ole varaa nikkaroida. Ennen ammattitaito oli erilaista kuin nyt. Ennen kiire oli erilaista kuin nyt.
Nyt ammattitaito on sitä, että osataan laskea eurot oikein. Nyt kiire tarkoittaa sitä, että autolla pitää päästä ajamaan lujempaa ja suorempaa. Hinnalla millä hyvänsä.
Mielestäni hinta on liian kallis. Se hinta saa minut kyyneliin. Ja häpeämään aikamme.
Vuonna 2015 tein Tampere kuplii -sarjakuvatapahtuman julisteen. Yhteen ruutuun olin kuvannut silloin kiistanaisia rakennuksia: Rautatieläisten asuinrakennus 4/21, Rautatieläisten seuratalo Morkku ja tavara-asema.
Muutamia kadonneita tamperelaisia Minä, Mikko ja Annikki -sarjakuvasta:
Blomin talo, Hämeenkatu 20. Sokosta vastapäätä. Purettu vuonna 1955.
Kauppaseuran talo. Laukontori/ Kirkkokatu.
Verkatehdas. Purettu 1981.
Omatupa. Verkatehtaan työntekijöiden asuntoja. Ainonkatu/Annikinkatu/Annikinkuja. Purettu 1980-luvulla. Nykyään paikalla on puisto ja urheilukenttä. Viereinen talo on Annikin kortteli, viimeinen säilynyt umpipihakortteli Tammelassa.
Ja sitten vielä muutama idea postikortteihin. Tälläinenhän Tampere todellisuudessa on! Kuvat ovat Minä, Mikko ja Annikki -sarjakuvasta ja perustuvat historiallisiin tapahtumiin ja kuviin.
Tänä aamuna olin mielenosituksessa Frenckellillä. (Vanha tehdasrakennus Keskustorin laidalla, jossa toimii kaupungin palvelupiste) Vastustamassa tavara-aseman purkua. Miten taistelu jatkuu? Pari linkkiä:
Vanha tavara-asema -kansanliikeen blogi
Saman jengin fb-sivu
Arkkitehtitoimisto Hanna Lyytisen tekemä rakennushistoriaselvitys
Wikipediassa tavara-asemasta
Wikipediassa Morkusta
Aamulehden juttuun mielenosituksesta tästä.
