Tiitu Takalon puhe Puupäähattu-palkinnon jakotilaisuudessa 17.1.2017 Kansalliskirjastossa
Olen aina halunnut vain piirrellä. Taidekoulussa minulle sanottiin, että pitää verkostoitua. Minulle on sanottu, etten ole ammatillisesti olemassa jos en ole Facebookissa. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Olemassa. Ja haluaisin vain piirrellä.
Lapsena pysyin hiljaa ja paikallani, jos sain kynän ja paperia. Koulussa piirtelin kaikki tunnit. Matematiikasta ja englannista en pitänyt, koska niillä tunneilla ei voinut piirtää. Muistan hyvin sen tunteen kun maantiedon tunnilla jäi joku piirustus kesken. Odotin innolla historian tuntia, että pääsisin jatkamaan piirrosta. Aina kun tuli joku moniste, tarkistin heti onko se kaksi- vai yksipuolinen. Tarvitsin nimittäin monisteiden tyhjiä kääntöpuolia piirustuspaperiksi.
Haluaisin kiittää vanhempiani, jotka eivät kuitenkaan ole täällä, vaan todennäköisesti Tampereella, Hervannassa, siitä, että he ovat tukeneet minua aina opiskeluissani, ammatissani ja urallani. En ole koskaan kotoa saanut sellaista viestiä, että pitäisi olla joku aikuisten ammatti.
Toinen asia, josta haluan kiittää vanhempiani on se, etteivät he koskaan kasvattaneet minua ja siskoani tytöiksi. Meille ei sukupuolemme perusteella asetettu vaatimuksia tai odotuksia käytöksestä, ulkonäöstä tai siisteydestä. Meille ei koskaan sanottu, että ”olepas nyt kiltti tyttö”. Meille ei sanottu, että tytöt eivät käyttäydy noin, eivät ole noin kuraisia tai eivät leiki intiaania.
Sitä suurempi olikin sitten törmäys jo mainitun koulujärjestelmän kanssa, jossa lapset ensisijaisesti jaetaan kahteen ryhmään, tyttöihin ja poikiin. Näille ryhmille on eri odotuksia, jopa eri tehtäviä.
Ekaluokkalainen Tiitu sitten passitettiinkin kasvatusneuvolaan testeihin. Ei se niin kauheaa ollut. Siellä oli paljon piirustustehtäviä ja sehän on aina mukavaa. Muistan, että minua pyydettiin piirtämään poika. Ehkä he halusivat tietää, ymmärränkö eron eri sukupuolten välillä. En ehkä ymmärtänyt. Tai ehkä jo silloin tiesin, että yksilöiden välillä on enemmän eroja kuin sukupuolien. Kysyinkin, että kuka poika minun pitäisi piirtää. Piirsin sitten Vilin, joka oli ystäväni. Minulta kysyttiin että: ”Miksi tuolla pojalla on niin pitkät hiukset?”. Ilmeiseti oli huono juttu, jos pojalla oli pitkä tukka. Ne teistä, jotka muistavat 80-luvun, muistatte ehkä kampauksen, jossa pojilla oli sivuilta ja päältä lyhyet hiukset, mutta takaa pitkät. Vilillä oli tällainen pitkä niskatukka, jonka olin piirtänyt kuvaan hienosti näkymään korvien takaa ja laskeutumaan hartioille. Mikä minä olin 6-vuotiaana vastaamaan miksi tuollainen kampaus oli muotia tai miksi Vilillä oli sellainen.
Nyt tämän palkinnon myötä olen pohtinut uraani ja tajunnut, että yhä käsittelen ihan samoja asioita, joihin törmäsin 6-vuotiaana. Siis sitä, mikä on hyväksyttävää naiseutta ja mieheyttä. Miten naisen ja miehen tulee käyttäytyä, miltä näyttää, miten elää. Ja mitä tapahtuu jos näin ei tee. Olen halunnut näyttää, että on vaihtoehtoja. Ei edes tarvitse valita kahden sukupuolen väliltä, vaan voi keksiä oman tapansa elää elämäänsä juuri niin kuin itse haluaa. Se on sallittua. Joskus jopa välttämätöntä, jos haluaa elää onnellisena.
Eikä tämä ole minulle mitään vaihtoehtoisen elämäntavan hehkutusta. Se on ainoa vaihtoehto. En ole ikinä itse sopinut mihinkään muottiin ja olenkin halunnut luoda maailmoja ja hahmoja, jotka eivät myöskään sovi muotteihin.
Minä koen tarvetta kertoa Joutomaantien kommuunin asukkaista, hullusta Annikin ryhmärakennuttamishankkeesta, dyykkaamisesta ja liftausreissuista jäämerelle. Haluan kertoa Loimusta ja Kuikasta, jotka eivät piittaa kaksinapaisesta sukupuolijärjestelmästä, Juliasta, joka rakastuu toiseen nyrkkeilevään tyttöön ja Tuulista, yli 30-vuotiaasta anarkistista, joka on sitä mieltä, että maailma olisi parempi paikka ilman lukkoja.
Ja aion jatkaa kunnes maailma muuttuu. Ettei tarjolla olisi vain aikuisten ammatti, heterous ja kaksi sukupuolta.
Minä en nimittäin aio muuttua. Sellaista muottia ei olekaan, johon minä yrittäisin itseäni ängetä. Koska minä olen hyvä tällaisena. Ja te olette hyviä juuri tuollaisina. Se on se viesti, jota olen yrittänyt sarjakuvillani välittää.
Ei niin mitään hajua kuka olit ennen tätä. Olin ehkä nähny sulta joskus sarjiksen tai pari. Luin tämän tekstin ja nyt olet yksi idoleistani. *peukku* x3
Ai näinkö niitä idoleita tehdään! Jee!
tiitu
Parhaat onnittelu hatusta! Se oli ansaittua.
Sairastamissarjakuvasi on hieno, ja kuvaa vahvasti omakohtaista kokemustasi, sairastumista potilaan silmin. Lääkärilukijana suosittelisin, että, jos et ole vielä tehnyt niin tekisit potilasvahinkoilmoituksen (muitakin vaihtoehtoja palautteen antamiseen on, ja niistä saat tietoa sairaalan potilasasiamieheltä) siitä syystä, että niin hätäkeskuksessa, ambulanssissa kuin sairaalaan saapuessasikaan ei tunnistettu tilanteen kiireellisyyttä, vaikka selviä merkkejä vakavasta pääsärystä oli useita (äkillisesti alkanut, kova päänsärky, ei migreenityyppinen, aiemmin ei koskaan samalaista päänsärkyä, ja lopulta myös oksentaminen).
Hei
Kiitos. Ei ole tullut mieleeni tehdä potilasvahinkoilmoitusta. Koen enimmäkseen suurta kiitollisuutta hoitojärjestelmää kohtaan. Toki palautteen antaminen saattaisi auttaa jotakuta toista ja ehkä jopa pelastaa jonkun, joka asuu kauempana sairaalasta. Olen kyllä antanut kirjallista (ja suullistakin) palautetta näistä mainitsemistasi asioista esimerkiksi teho-osaton jälkiseurantakyselyn yhteydessä.
Tiitu
Uskon, että olet saanut erinomaista hoitoa, kun tilanteesi vakavuus oli tunnistettu. Kirjalliset palautteet, muistutukset, valitukset ja potilasvahinkoilmoitukset ovat tärkeitä juuri tuosta syystä, jonka mainitsit: jotta ihmiset ja organisaatiot voisivat oppia ja parantaa toimintatapojaan niin, jotta vastaisuudessa ei tehtäisi samoja virhearviointeja uudelleen. Hyvä kun otit asian esille teho-osastopalautteessa. Lienee kuitenkin epävarmaa, kulkeutuuko tieto sieltä edes ensiapuun, saati sitten ensihoitoon ja aluehälytyskeskukseen. Hyvää toipumisaikaa!
Voi että. Sä oot vaan niin ihana, upea ja inspiroiva. Tuli pieni itku tätä lukiessa, ihan parasta. <3
Kiitos paljon!
Kyllä mä oikeasti eilen pohdin aika pitkään, että laitanko puheen tänne vai en. Se rupesi tuntumaan kirjoitettuna jotenkin niin isolta ja vakavalta ja sitten vielä tyhmältä ja nololtakin samaan aikaan. Ja rupesin pohtimaan, että tämmöistäkö mä siellä juhlallisessa (=liian pömpöösissä) kansalliskirjaston salissa puhuin. Ja sitten muistin, ettei tarvi, eikä pidä hävetä. Siis varmaan kaikille tulee ajatuksia, että ”puhuinpa tyhmästi” tai voi ei, kyllä saa taas itseään hävetä. Saara Särmä joskus kertoi radiohaastattelussa siitä, kuinka aina kun on suunsa jossain mediassa avannut, tulee jälkikäteen kaameita häpeän tunteita. Vaikka hän on mielestäni luonteva, itsevarma ja älykäs esiintyjä. Se oli hyvä kuulla. Kaikkia hävettää, mutta se ei saa estää tekemästä juttuja tai pitämästä puheita.
IhanA, ihana, IHANA vastaus. Häpeästä tai nolostumisista puhutaan ihan liian vähän. Ja sitten niitä nolostellaan vielä vähän lisää. Puhe on mainio.
Kiitti kiitti!
Eilen kun olin juuri vastannut Viuhun kommenttiin ja kirjastoreissulla poikennut kahvilaan, istui kahvilassa juurikin mainitsemani Saara Särmä. Kerroin hänelle, että mainitsin hänet blogissani ja missä yhteydessä. Hän kertoi, että se on patriarkaatti, joka tulee olkapäälle istumaan ja käskee nolostumaan, jos on kerännyt huomiota tai ottanut itselleen tilaa ja aikaa. Vaikka olisi tehnyt sen ihan ansaitusti. Patriarkaatin voi pudottaa pienellä käden liikkeellä, kuin pyyhkisi hartioilta hilsettä…tai voi olla että vaaditaan enemmänkin toimenpiteitä, mutta jotenkin on aloitettava.
Hieno puhe, onnittelut ansaitusta hatusta! Ja kiitokset uudesta jatkosarjiksesta, se on vaikuttava ja koukuttava. Enpä olisi arvannut, että olet joutunut kokemaan noin hurjia. Toivon sinulle kaikkea hyvää!
P.S. Takatukkamuisto: hiippailtiin serkkupojan kanssa metsässä hurjina intiaaneina, kun jostain puskan takaa ilmestyi herttainen mummeli ja kysyi että kenenkäs tyttöjä te ootte. En muista mitä vastattiin, ehkä vaan keskityttiin pidättelemään naurua.
Kiitos.
Hauska ja kuvaava muisto! Jännä, että intiaanin sukupuolen määrittely on niin tärkeää. Mua usein oletettiin pojaksi, varsinkin kun nimenikään ei ihan paljastanut sukupuolta.
t
Hianoo Tiitu! Ja onnea kans! Tykkään Sun tyylistä ja jutuista kans. Siteeraan tässä Iiro R:n kehuja Kari Tapiolle: ”Hyvin sä vedät”.
Jos sinulla on myymättömiä kalentereita voisin olla kiinnostunut – ajattelin ilahduttaa sukulaisia ja tuttavia niillä (heräsin ajatukseen vasta).
Kevään odottelun toivotellen puuseppä Jukka Ilmari Nieminen
Keravan kaupungista
Kiitti kiitti!
Otin tänä vuonna pienemmän painoksen kalenterista ja se myytiin loppun jo marraskuussa. Pahoittelut.
Päivät jo pitenee!
Tiitu
Onnittelut palkinnosta vielä minultakin! Tuo puheesi tuli mieleen, kun luin jostain vastikään uutisen, että päiväkotipäivän (vai oliko se esikoulupäivän) aikana tytöt liikkuvat selvästi vähemmän kuin pojat. Vapaa-ajalla ero tasoittuu. Ei varmaankaan johdu siitä, millaisiin puuhiin lapsia päiväkotipäivän aikana kannustetaan…
Iloa ja valoa elämääsi!
Kiitti!
Niinpä! Itsekin muistan tuon tutkimuksen uutisoinnin. Myös ns. x-lapsitutkimukset ovat mielenkiintoisia. Jos lapsi puetaan ”vastakkaisen” sukupuolen väreihin, muuttuu tuntemattoman aikuisen häneen kohdistuva huomio ja kohtelu merkittävästi. Punaisiin puettu lapsi on kiltti, söpö ja nätti ja sinisiin puettu rohkea ja voimakas.
Kokeseen osallistuneista lapsista varmaan tuli kieroutuneita aikuisia.
Tiitu