Etätaiteilija laittaa kampauksen ja saa palkinnon

 puhe1puhe2Sain eilen Kynnys ry:n Vimma-palkinnon olohuoneessani. Kynnys ry on vammaisten henkilöiden ihmisoikeusjärjestö.

Pidin myös puheen, joka meni tähän tapaan:

Olemme kollegani A-K Laineen kanssa tehneet nyt jo yli kymmenen vuotta seinäkalenteria. Sen nimi on Pussailua barrikadeilla. Ja nimi viitaa siihen, että kun monet aktivistit uupuvat tai kyynistyvät siinä aktivistin työssään, koska kaiken aikaa käsitetään niitä asioita, jotka on huonosti, taistellaan suuria ongelmia vastaan ja kehitys saattaa olla niin hidasta, että sitä ei aina edes huomaa. Niin me halusimme tuoda ihmisille vähän iloa ja toivoa… ja pussailua sinne itse kunkin barrikadeille. Minkä muodon se barrikadi sitten kullakin ottaa.

Ja syy, miksi mä nyt puhun tästä, on se, että me olemme merkinneet sinne kalenteriin kaikenlaisia erilaisia, vähän vaihtoehtoisempia, merkkipäiviä. Siellä siis ei ole esimerkiksi pääsisäistä tai joulua, koska me halusimme tuoda näkyväsi myös sitä, että kaikki eivät vietä joulua tai pääsisäistä. Itse asiassa suurin osa maailman ihmisistä ei ole kristittyjä.

Ne merkkipäivät, joita kalenteriin on merkitty, käsittelevät esimerkiksi tasa-arvoa, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, mielenterveyttä, ihmisoikeuksia, ympäristöä, eläinten oikeuksia tai feminismiä. Ja tälle päivälle, 3. joulukuuta, me olemme merkinneet kansainvälisen vammaisten päivän. Eli tämä päivä oli jo itse asiassa merkitty kalenteriini!

Tämän vuoden 2020 kalenteri on tietysti tehty jo joskus elokuussa 2019. Ja kun me merkitsimme tuon vammaisten päivän kalenteriin silloin, en olisi mitenkään voinut kuvitella missä olen nyt. Että olen täällä vastaanottamassa Kynnys ry:n Vimma-palkintoa. Sillä minähän vielä piirsin silloin sitä sarjakuvaa, Memento moria, josta mut nyt palkitaan. Ja ajatus sen ilmestymistä tuntui todella kaukaiselta. Se ei ollut ilmestynyt missään muualla kuin mun blogissa. Sitten kun sarjakuva lopulta ilmestyi kirjana, se sai yllättävän paljon julkisuutta, siis ollakseen sarjakuva ja myös minä olen saanut paljon huomiota eri medioissa. Olen saanut kertoa mun sairastumiskertomustani uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Eikä se aina ole ollut kivaa.

Jotenkin tuntuu, että toimittajat tahtovat jonkun koskettavan selviytymistarinan, jonka olen sitten saanut heille kertoa. Olen alkanut miettimään, että miksi se selviytymistarina tuntuu kuitenkin olevan usein samanlainen. Selviytyjä on se, joka on kuntoutunut täysin ja palannut takaisin työelämään. Siis minun kaltaiseni ihmisen tarina. Miksei toimittajia kiinnosta aivoverenkiertohäiriösairastunut, joka ei pysy kävelemään tv-studioon omin jaloin vaan saapuu esimerkiksi pyörätuolilla. Miksei haastateltava voisi saapua paikalle valkoisen kepin kanssa, koska näkökentän puutos rajoittaa näkökykyä? Miksei haastatella ihmistä, joka on menettänyt puhekykynsä. Heillä jos kellä, olisi koskettavia selviytymistarinoita. Ihan arjessa selviytymistarinoita.

Toki ymmärrän kyllä, että mun työ on mulle väline saada oma ääneni kuuluviin ja oma tarinani kerrottua. Mutta olisi hienoa saada kaikkien ääni kuuluviin. Myös niiden, jotka eivät pysty puhumaan.

Puolet aivoverenvuotoon sairastuneista kuolee lähes välittömästi. Puolet. Pelkästään se on jo selviytymistarina, että olen elossa. Että me olemme elossa. Minä olen kyllä oikeasti ihan tosi tosi kiitollinen siitä, että olen saanut työkykyni takaisin, ja voin piirtää sarjakuvaa, joka on siis mun työ, se sarjakuvien piirtäminen, mutta vielä kiitollisempi olen siitä, että olen elossa. Ja olen todella kiitollinen tästä palkinnosta, mutta vielä kiitollisempi olen siitä, että minä olen täällä vastaanottamassa sitä. Ei siis niin, että MINÄ olen täällä vastaanottamassa sitä, vaan, että minä OLEN täällä vastanottamassa sitä. Olen elossa vastaanottamassa sitä.

Meillä kaikilla on omat selviytymistarinamme. Mä olen kiitollinen siitä, että minun tarinani on tullut piirretyksi ja luetuksi. Kiitos.

Puupääpuhe

puupaahattu2Tiitu Takalon puhe Puupäähattu-palkinnon jakotilaisuudessa 17.1.2017 Kansalliskirjastossa

Olen aina halunnut vain piirrellä. Taidekoulussa minulle sanottiin, että pitää verkostoitua. Minulle on sanottu, etten ole ammatillisesti olemassa jos en ole Facebookissa. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Olemassa. Ja haluaisin vain piirrellä.

Lapsena pysyin hiljaa ja paikallani, jos sain kynän ja paperia. Koulussa piirtelin kaikki tunnit. Matematiikasta ja englannista en pitänyt, koska niillä tunneilla ei voinut piirtää. Muistan hyvin sen tunteen kun maantiedon tunnilla jäi joku piirustus kesken. Odotin innolla historian tuntia, että pääsisin jatkamaan piirrosta. Aina kun tuli joku moniste, tarkistin heti onko se kaksi- vai yksipuolinen. Tarvitsin nimittäin monisteiden tyhjiä kääntöpuolia piirustuspaperiksi.

Haluaisin kiittää vanhempiani, jotka eivät kuitenkaan ole täällä, vaan todennäköisesti Tampereella, Hervannassa, siitä, että he ovat tukeneet minua aina opiskeluissani, ammatissani ja urallani. En ole koskaan kotoa saanut sellaista viestiä, että pitäisi olla joku aikuisten ammatti.

Toinen asia, josta haluan kiittää vanhempiani on se, etteivät he koskaan kasvattaneet minua ja siskoani tytöiksi. Meille ei sukupuolemme perusteella asetettu vaatimuksia tai odotuksia käytöksestä, ulkonäöstä tai siisteydestä. Meille ei koskaan sanottu, että ”olepas nyt kiltti tyttö”. Meille ei sanottu, että tytöt eivät käyttäydy noin, eivät ole noin kuraisia tai eivät leiki intiaania.

Sitä suurempi olikin sitten törmäys jo mainitun koulujärjestelmän kanssa, jossa lapset ensisijaisesti jaetaan kahteen ryhmään, tyttöihin ja poikiin. Näille ryhmille on eri odotuksia, jopa eri tehtäviä.

Ekaluokkalainen Tiitu sitten passitettiinkin kasvatusneuvolaan testeihin. Ei se niin kauheaa ollut. Siellä oli paljon piirustustehtäviä ja sehän on aina mukavaa. Muistan, että minua pyydettiin piirtämään poika. Ehkä he halusivat tietää, ymmärränkö eron eri sukupuolten välillä. En ehkä ymmärtänyt. Tai ehkä jo silloin tiesin, että yksilöiden välillä on enemmän eroja kuin sukupuolien. Kysyinkin, että kuka poika minun pitäisi piirtää. Piirsin sitten Vilin, joka oli ystäväni. Minulta kysyttiin että: ”Miksi tuolla pojalla on niin pitkät hiukset?”. Ilmeiseti oli huono juttu, jos pojalla oli pitkä tukka. Ne teistä, jotka muistavat 80-luvun, muistatte ehkä kampauksen, jossa pojilla oli sivuilta ja päältä lyhyet hiukset, mutta takaa pitkät. Vilillä oli tällainen pitkä niskatukka, jonka olin piirtänyt kuvaan hienosti näkymään korvien takaa ja laskeutumaan hartioille. Mikä minä olin 6-vuotiaana vastaamaan miksi tuollainen kampaus oli muotia tai miksi Vilillä oli sellainen.

Nyt tämän palkinnon myötä olen pohtinut uraani ja tajunnut, että yhä käsittelen ihan samoja asioita, joihin törmäsin 6-vuotiaana. Siis sitä, mikä on hyväksyttävää naiseutta ja mieheyttä. Miten naisen ja miehen tulee käyttäytyä, miltä näyttää, miten elää. Ja mitä tapahtuu jos näin ei tee. Olen halunnut näyttää, että on vaihtoehtoja. Ei edes tarvitse valita kahden sukupuolen väliltä, vaan voi keksiä oman tapansa elää elämäänsä juuri niin kuin itse haluaa. Se on sallittua. Joskus jopa välttämätöntä, jos haluaa elää onnellisena.

Eikä tämä ole minulle mitään vaihtoehtoisen elämäntavan hehkutusta. Se on ainoa vaihtoehto. En ole ikinä itse sopinut mihinkään muottiin ja olenkin halunnut luoda maailmoja ja hahmoja, jotka eivät myöskään sovi muotteihin.

Minä koen tarvetta kertoa Joutomaantien kommuunin asukkaista, hullusta Annikin ryhmärakennuttamishankkeesta, dyykkaamisesta ja liftausreissuista jäämerelle. Haluan kertoa Loimusta ja Kuikasta, jotka eivät piittaa kaksinapaisesta sukupuolijärjestelmästä, Juliasta, joka rakastuu toiseen nyrkkeilevään tyttöön ja Tuulista, yli 30-vuotiaasta anarkistista, joka on sitä mieltä, että maailma olisi parempi paikka ilman lukkoja.

Ja aion jatkaa kunnes maailma muuttuu. Ettei tarjolla olisi vain aikuisten ammatti, heterous ja kaksi sukupuolta.

Minä en nimittäin aio muuttua. Sellaista muottia ei olekaan, johon minä yrittäisin itseäni ängetä. Koska minä olen hyvä tällaisena. Ja te olette hyviä juuri tuollaisina. Se on se viesti, jota olen yrittänyt sarjakuvillani välittää.